Nyt tulee vähän tällänen itsesäälissä kieriskely, antakeet anteeksi. Jos narina ei nyt kiinnosta niin voi skipata. Mutta avaanpa nyt sydäntäni tänne tästä asiasta. Siis mä oon ollu melkeen koko ikäni ajan ylipainonen. Mua kiusattiin ala-asteetsa lähtien että olin läski, mun veljet kiusas mua ja viimenen itsetunnon ripe meni kun mun entinen (ja ihan ensimmäinen) poikaystävä sanoi, että olen liian lihava ja häntä oksettaa nähdä mut alasti, ja etytä hän häpeää mua. Selailin tänään kuvia menneiltä vuosilta, mitä olin saanu kaveriltani. Yläaste, ah. Sillon pistin hanttiin massameiningille ja musta tuli anarkistinen ernu. XD Mut oon hirveen ylpee noista ajoista. Koska sillon oon kuitenkin tullu jotenkin toimeen itteni kanssa. Muistan sillon itkeneeni ysiluokalla, että oon 9 kiloa ylipainonen. Eli oon siis painanu jotain 68 kg (oon 159 cm pitkä) Nykyään kun painan 103 kg, niin 9 kg ylipainoa tuntuis unelmalta tällä hetkellä.
Jes, mun sensuelli-ilme on sentään ihan sama edelleen. Toimiiko?
Mut nyt ku katon näitä kuvia, ni miten mä oon voinu pitää itteäni niin saatanan läskinä?? Siis mähän oon iha normaali, tai no ehkä vähän pyöree, mikä nyt sit taas on normaalia ja jäkäjää... Mut oon iha kauhuissani näistä! Mua on haukuttu tuolloin läskiks ja oon ite ajatellu et oon iha Jabba the hutt. Mut mähän oon hyvinkin solakka. Varmaan kokoa 42?
Ja tähän on tultu. Mun mielestä mä näytän naispuoliselta Vesku Loirilta... Joku suohirviö... Siis Vesku on ihana ja kunnoitan sitä! Mut oon nainen enkä haluis et mun eka mielikuva on ittestäni se...XD
Nää kuvat anto taas inspiraatiota, et pitäs tehä jotain. Mut masennun aina kun pitäs liikkua. Oon ollu niin pitkään tän mun painon kanssa, että pienikin liikkuminen alkaa sattua jalkoihin. Oon 22-vuotias ja mun keho on kuuskymppisen. Asioille on pakko tapahtua jotain, muuten kuolen tän painon alle. Mutta kun lähtee kävelemään pientä lenkkiä ja jalkoihin sattuu niin paljon, että jo pelkästä kivusta meinaa tulla itku, niin seuraavaksi meen kauppaan ja ostan viimesillä rahoillani jotain missä on paljon sokeria. Menen asuinhuoneeseeni ja ahdan puoli kiloa karkkia naamaan. Aivot vapauttaa hyvänolonkemikaaleja ja hetken oon onnellinen. Sen jälkeen olo on taas kahta kauheempi.
Mutta mä kuolen jos en pysty pitämään itseäni kurissa.
Terhi oot ihana ja rakas ystävä, yritä jaksaa! Mä oon ihan varma, että pystyt muutokseen: kuulostat ainakin paljon valmiimmalta kuin jokunen vuosi sitten. Helppoahan se ei ole, mutta oon hengessä mukana <3 t. anna (jonka kunto on sairastelujen takia ihan paska; nyt tiedän, miltä liikunta voi pahimmillaan tuntua...pakko pikku hiljaa alkaa kevyesti tehdä jotain)
VastaaPoista